Uutuudet Kirjat Tilaus Yhteystiedot Osuuskunta Runon ja suven päivä På svenska
 

Ote teoksesta:

Veikko Salkio, Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho

LUKIJALLE

Meillä suomalaisilla oli kerran onni omistaa kaista Pohjoisen Jäämeren rannikkoa: meillä oli Petsamon maa. Sen kalliorantoja takoivat lähes ikiliikkujan aikataululla sinivihreät jättiläismainingit.

Rajuimpina ne otti vastaan Petsamon uloin niemeke Kalastajasaarento. Siellä asuivat suomalaiset merikalastajat kolmessa kylässään, joista pohjoisimpia olivat 400 asukkaan Vaitolahti ja 40 asukkaan Kervanto. Keskeisimpänä sijaitsi 150 hengen Pummanki ja lähinnä manteretta 40 asukkaan lappalaiskylä Maattivuono. Pelätty itäinen valtakuntien raja oli lähellä, ja Vaitolahdessa osa "Raja-Tuovilan" talosta oli rajan keskiviivan itäpuolella.

Petsamossa maleksimani kolmen ja puolen elämysrikkaan vuoden aikana ehti Saarennon kylistä tutuimmaksi tulla Pummanki, asukkaineen ja tarinoineen.

Luontoihmemaa Petsamon menetyksen korvikkeeksi olen sittemmin yrittänyt tunnustella vastaavaa saman leveysasteen Norjasta miljoonien lintujen ihanilta pesävuorilta, mutta sepelrastaan huilusoolon säestämään Sankalakurun putouksen vienoon solinaan ja koskikaran hillittyyn olemukseen en ole löytänyt korviketta. En ole myöskään muualta löytänyt Haikarapahdan tyyppistä, yhden lajin (merimetson) hallitsemaa pesävaltakuntaa.

Muutamia kertoja olen myös pistäytynyt tapaamassa Huippuvuorilla pesiviä jääkyyhkyjä eli pikkuruokkeja. Nuo somat mustavalkeat palleroiset kun pitivät ennen tapanaan talvehtia Petsamon vesillä hyvässäkin etelässä.

Aavemaisilla piirroksillani olen yrittänyt paikkailla haparoivaa sanailuani - ja puuttuvia valokuvia. Niistä kun enin osa jäi rähinän alkaessa Pummankiin, valerien ja vanjojen selattaviksi ja ihmeteltäviksi: kuinka on ollut tyhmä finski tsuhna kun on haaskannut filmejä lintuihin.
Yhteisen menetyksen tuskat ovat syventäneet Pummangin evakko-armeijan keskinäistä ystävyyttä. Ulkopuolisille ei muistojen aarrearkku hevin avaudu, mutta kylläkin oman väen kesken. Viime aikoina sitä ovat penkomassa ja historialle tallettamassa olleet riviemme harvettua näkyvimmin Inkeri Kamula, Eino Simonen, Sirkka Aitto-oja ja allekirjoittanut, jolle he ovat uskoneet tämän julkaisun tekijän oikeuden - joskin avustajien ja tekijöiden välille on vaikea vetää rajaa. Myös Inkerin tytär Marjaana on ollut ansiokkaasti mukana kolmannen polven eli lastensa kanssa.

Ei ihme, jos tapaamisissamme puhe itsestään kääntyy kärsimäämme vääryyteen, kuten myös kansainvälisen oikeuden silloiseen täydelliseen puuttumiseen. Ei ole Staliniakaan haastettu oikeuteen 30.11.1939 aloittamistaan suomalaisten joukkosurmista, siviiliväestön kaupunkipommituksista saati kotiemme ja maa-alueittemme ryöstöistä.
Saadaanko maailmaan koskaan yhteistä lakia ihmisyksilöiden, ennen kaikkea vanhusten, vammaisten, naisten ja lasten sekä heikkojen turvaksi?

Kokkolassa kesäkuussa 2003

Veikko Salkio